Armaat tuttavasielut.
Me muutamme.
Kyllä. Ihanaa, vihdoinkin!
Olemme kihlattuni kanssa asuneet noin 6kk kahdestaan YKSIÖSSÄ, jonka miekkoseni omistaa.
Nyt viimein asioihin tulee muutoksia.
Tämä koko loppukesä / syksy aika on ollut yhtä kamppailua huonojen uutisten kera, mutta tähän voisi nyt luetella kaikki maailman kliseet siitä risukasaan paistavasta auringosta aina sinne tunnelin päässä olevaan valoon saakka.
Me saimme kuulla (kiitos ystävälle vinkkauksesta) firmasta, joka etsii meille asuntoomme vuokralaisen, hoitaa asunnon mainostamisen, valokuvaa ja laittaa asunnosta ilmoituksen nettiin ja suosittelee meille hakijoista sitä heidän mielestään luotettavinta ja varminta vaihtoehtoa vuokralaiseksi.
Tilanteet etenivät nopeasti ja nyt meillä on kuin onkin vuokralainen tiedossa tähän yksiöön. Aivan mahtavaa.
Sitä ennen olemme jo jokunen tovi taaksepäin tehneet hakemuksen täysin uuteen kerrostaloon. Haimme kaksiota ja saimmekin sen.
Neliöitä olisi kokonaiset 54,5 (plus parveke).
Tänään pääsimme ensimmäistä kertaa katsomaan asuntoamme.
Ihana. Tai mikä tahansa varmaan tuntuu ihanalta sen jälkeen, kun olet jakanut yksiön kahden ihmisen (ja yhden kissan) kesken.
Koska kaikesta pitää valittaa ja olla negatiivinen, mullakin oli pari miinuspuolta asunnossa. Esimerkiksi makuuhuone on todella pieni. Se on kaavoitettu siten, että sinne mahtuu juuri 160cm leveä sänky. Joo, mutta sinne ei sitten mahdu yhtään mitään muuta :D
Makkarin seinältä löytyy myös 5 kaappia vaatesäilytykseen. Noh, kahdessa niistä on hyllyköt ja KOLMESSA vaaterekki.
Hmm, mä vaadin yksistään sen yhden lokerokaapin vaatteilleni ja muille tavaroilleni, sitten pitäisi saada johonkin mahtumaan liinavaatteet, vierastäkit ym. No, ehkä se siitä!
Keittiön värisävyt eivät myöskään olleet täysin minun makuun, mutta ei aina voi saada sitä kauneinta kakkua, kun vuokralle menee.
Pääosin mä silti todella tykästyin asuntoon. Se on valoisa ja kaikista paras asia siinä on se, että sielä ei ole asunut KUKAAN ennen meitä. Tapasimme jo naapurinkin, mukavalta vaikutti.
Muutto tulee eteen 27.12, jolloin taloon muuttaa 74 muutakin perhettä yhtäaikaisesti.
Se päivä tulee luultavasti olemaan hermoraunioiden suurkekkerimegahippalo - päivä.
Meillä on siinä sitten muutama päivä aikaa ennen kuin vietämme juhlia ystävyyksien kera uuden vuoden vaihtamisen merkeissä. Meillä. Meidän uudessa kodissa. Ei paineita ;)
Mutta se siitä hypetyksestä. Aiheesta tulette tod.näk. lukemaan vielä myöhemminkin.
Olenkohan mahtanut edes mainita, että olemme ottaneet kissan? En varmaankaan.
Mutta niin. Meille tuli löytöeläinkodista (Kuppis) kilpparineito tuossa reipas kuukausi takaperin.
Hän on vallan mainio tapaus.
Hän on Hyrde. Temperamenttinen kilpparikisu.
Rakastaa ruokaa ja rapsutuksia. Öisin riehuu ympäri asuntoa jahdaten mm. häntäänsä, lelujaan tai muuten vain jotain ihmeellistä ja päivisin vie kaikki mahdolliset istumapaikkasi, koska hän on kissa ja hän voi tehdä niin.
Tänään meillä oli Hyrden kannalta vähän kurja päivä. Kaveri on masutaudissa puklaillut ympäri asuntoa eilisyöstä lähtien. Raasu.
Mutta nyt voi jo hyvin ja syö mielellään vähän lisää ruokaa. Ja lisää. Ja jos vielä ihan vähän?
Ruoasta tuli mieleeni, että tekstailin tuossa yhtenä ehtoona treenarini kanssa.
Aluksi pakko hehkuttaa; HÄN ON AIVAN IHANA IHMINEN!
Siis minä en ymmärrä miten yhdessä ihmisessä voi yhdistyä yhtaikaisesti niin moni hyvä piirre.
Samaan aikaan törkiän loistava tsemppari ja myös niin ymmärtäväinen ja kärsivällinen.
Ihana. Sanokaa mun sanoneeni.
Tekstareihin palatakseni. Sisältö oli suunnilleen sitä rataa, että TAMMIKUUSSA alkaa taas projekti etenemään.
Rehellisesti myönsin, etten kolarin jälkeen (ja muiden vastoinkäymisten kera) ole oikein jaksanut kiinnittää huomiota ruokavalioon tai mihinkään muuhunkaan. Jalkani vuoksi moni liikuntamuoto jää myös kokonaan pois siihen saakka kunnes jalka todella tulee kuntoon.
Kaikesta huolimatta treenarini uskoo siihen, että tammikuussa täysi "draivi" päälle ja kilot karisemaan. Tuli itsellekin sellainen kipinän poikanen tuonne rinnan alle, että kyllä mä vielä teille näytän >:)
Reenarin sanat vaikuttivat jopa siinä määrin muhun, että nyt vähän hirvittää se mitä on suuhunsa laittanut. Ei kovin kaunista katseltavaa ole ollut ja kaupassakin miettii aina, että "okei, tätä tekisi mieli, mutta tammikuu lähtee käyntiin paremmin jos jätän tämän nyt vaan tänne kauppaan".
Siksi varmaan kihlattu sielä kaupassa aina käykin ;)
No mutta kuitenkin. Uskotte tai ette, tammikuussa se alkaa ja asenteella ja innolla alkaakin.
Nyt kaipaan sitä tsemppiä (tai STEMPPIÄ, kuten mumma sanoisi) myös Teiltä lukijoilta ja tuttavilta. Ette anna mun sortua kun ollaan yhdessä kaupungilla ja kävellään Hesen ohitse, ette anna mun solvata itseäni jatkuvasti ja saada itteni vaan kuvittelemaan, ettei musta ole tähän(kään).
Jos muu ei auta, ni huutakaa vaikka pää suorana, että "KYLLÄ SUSTA ON SIIHEN".
Mä olen aika heikoilla hangilla juuri nyt itseni kanssa, luottoa ei löydy ja muuta sellaista. Siksi pienikin tuki on tarpeen ja haluan kiittää jokaista jo etukäteen avusta.
Tällaista tänään. Nyt menen herättämään ukkokullan "vähän" pitkäksi venyneiltä päikkäreiltä.
Kiitos ja hei.
Luv; Maaret.
