Heiiipppa heippa heippa heippa HEIPPA!
Hiljaista pidellyt, riiight. Ja pahoittelut siitä, MUTTA oletan, että tähän on ollut suhteellisen erinomainen syy.
Ei ole oikeastaan ollut teeman mukaista kirjoitettavaa.
Ei, en aio palata täysin takaisin normaaleihin "yhyy olen jäätävä läski"- rutiineihini, mutta ei kaukana ole ollut.
090913 ajettiin kihlattuni kanssa kotiin päin leffaillan päätteeksi. Juuri ennen normaalia käännöstä kotiin päin päätimme vaihtaa reittiä, että päästäisiin tankkaamaan auto.
NOH, tästä päätöksestä tulikin sitten aikamoinen riesa.
Olimme hiljentämässä vauhtia risteykseen. Mulla katse visusti tiessä, vaikka apukuskina toiminkin. S taas katseli meikäläistä, koska kauhuleffan päätteeksi mun fiilikset oli niin maassa, että se keskittyi lohduttelemaan mun typeriä pelkotiloja.
Sitten silmiin sattui vastaantulevan liikenteen ramppia ylös ajava auto. Joo, normaalia.
Mikä teki siitä epänormaalin, oli se, että auton perä näytti lähtevän heittelemään reippaasti.
En saanut sanaa suustani ja ennen kuin kerkesi edes tajuamaan mitä pian tulee tapahtumaan, näin miten tämä heittelemään lähtenyt auto ajautuu kaistanjakajan yli meidän kaistallemme. Tässä vaiheessa osasin pelätä sitä pahinta, kuolemaa.
Okei, joku nyt ajattelee, että oon "over dramatic" MUTTA siinä vaiheessa, kun näet miten bemarin kumit nousee ilmaan tien pinnasta kamalalla vauhdilla ja se on sinun kaistallasi, mitä muuta siinä voi ajatella?
Kuului järkyttävä rysäys ja sitten tuli ihan sekunin ajaksi täysi hiljaisuus. Kuulin myös miten S huusi hätääntyneenä. Mutta se tunne, kun kuulen. Se tunne, että S puhuu. Se oli huojentavaa.
Kun ymmärsin, että olemme elossa ja S pystyy kävelemään (sillä hän nousi autosta lähes välittömästi virrat sammutettuaan ja läksi avaamaan minulle oven ja tarkastamaan miten mulle kävi) tajusin ruveta "kuuntelemaan" omaa kroppaani.
Oikeastaan ei siinä tarvinut paljon odotella, kun se kipu iski.
Rintakehään koski niin, ettei hengittäminen meinannut sujua millään tavoin.
Oikea jalka, joka oli juuri hetki sitten revähtänyt nilkasta, tuntui aivan järjettömän kivuliaalta.
Samalla tunsin miten se paisui.
Shokki iski ja jouduin toistelemaan itselleni, että "pidä silmät auki, hengitä, älä menetä tajuntaa, pidä katsekontakti S:ssa".
Siinä kävi poliisit ja ties mitkä.
Paikalle tuli todella nopeasti ambulanssi ja niin ne joutuivat kiikuttamaan mut kohti KOKSia (keskussairaala).
Siellä oikea jalka kuvattiin ensin röntgen-kuvina ja sitten CT-kuvin. EI MURTUMAA (sydän tähän).
Siirryin yöksi osastolle ja seuraavana päivänä pääsin kotiin.
Jalka seuraavana päivänä.
Pieni osa mustelmista, vyön jättämät.
Alku tuntui hirvittävän vaikealta.
Sitä melkein vain nukkui ensimmäiset kaksi päivää putkeen.
Sitten tuli tajunta, ettei arkipäivän askareista oikein tule mitään.
Tarvitsin S:n apua kaikessa; sängystä nousemisessa (ensimmäisenä aamuna taisteltiin tässä asiassa noin 15min), istumaan menossa ja sieltä taas nousemisessa, pukeutumisessa yms.
Rintakehän kivun vuoksi omilla lihaksilla ei voinut nostaa itseään ylös makuuasennosta millään tavoin ja ainoa asento nukkumiseen oli selinmakuu, koska jalan tuli olla koholla joka yö, enkä kipujen vuoksi olisi voinut kuvitellakaan muuta asentoa.
Päivät eteni ja omat voimat eheni hiljalleen, saatoin jo päästä itse ylös sängystä siten, ettei siihen mennyt 15 minuuttia vaan pääsin ylös jopa minuutissa kahdessa.
Aloin olla huijentunut, että hyvinhän tässä kävi.
Kävi, olen erittäin kiitollinen, että olemme elossa, en yhtään sitä kiellä tai vähättelle.
Mutta minä olen pienestä pitäen sairastanut kaikki maailman taudit pahimman kautta ja aina on ollut jotain ekstraa.
Niinpä myös tällä kertaa.
Jalassa ilmennyt verenvuoto (hematooma) otti ja tulehtui.
Siitä alkoi kierre lekurilasta toiseen ja lopulta sitä tajusi olevansa jälleen sairaalan überseksikkäissä vaatteissa saamassa iv-antibioottia ja odottamassa tuomiota siitä mennäänkö leikkaukseen vaiko nou.
...heh.
Vastaus oli nou. Hoitolinjaus oli se, että siirryin kotisairaalan hoitoon ja käteen jätettiin kanyyli, jotta KS:n väki käy sitten tiputtelemassa iv-antibioottia mulle päivittäin.
Jalka ei kuitenkaan pahemmin tokeentunut, mutta tulehdusarvot lähtivät laskuun.
Sitten tempaisin itseni yksityiselle, koska muutosta jalkaan ei vieläkään tullut.
Sieltä sain lähetteen sairaalaan, jossa juuri maanantaina käväisin.
Siellä lääkäri, joka alunperin päätti tuon em. hoitolinjan, totesi, ettei linjausta lähdetä muuttamaan, jalka tod.näk. tulehtuu pahasti mikäli se avataan.
ELI tilanne on siis se, että syön suun kautta 2vk kuurin antibioottia (iho kiittää) ja mikäli sen jälkeen jalan tilanne on siinä samassa, sitten uudelleen lääkäriin.
Turhauttavaa, erityisen turhauttavaa.
Nykytilanne on se, että pystyn kävellä ilman keppejä lyhyet matkat, pidemmille otan vielä toisen kepin mukaan ihan vain tueksi, ettei ala liikaa pyörryttämään.
Polvilleen on turha kuvitella menevänsä tai kyykistelevänsä maasta jotain tavaraa.
Tästä syystä en päässyt myöskään työharjoitteluun ja se on yksi suurin asia mikä mua harmittaa koko tilanteessa.
Että sellaista mulle.
Haluatteko kuulla nyt jotain kivaa?
Kiloja on kaikesta huolimatta tippunut nyt 3,5.
Ruokavaliosta en ole jaksanut kolarin jälkeen pitää kiinni, sillä näillä kivuilla ja arkipäivän ongelmilla ei ole ihan ekana ollut mielessä punnita tarkasti omat syötävät.
Tekosyitä? No kyllä, mutta onneksi mulla on maailman paras personal trainer, joka pitää yhteyttä vaikka mulle tällaista sattuikin ja juuri tänään hänen kanssaan viestiteltiin, että projektia laitetaan uusille tuulille heti kun kroppa sen sallii.
Joku muu olisi varmaan jo lyönyt hanskat tiskiin ja laittanut laskun perässä, mutta ei mun oma. Ihana!
Ja vielä kivaa?
Okei.
Viikonloppuna matkustettiin S:n kanssa Pohjanmaalle mun perheen pariin.
Ensin perjantaina mentiin ystäväpariskunnan luokse ja minä lähdin viettämään tyttöjen keskeistä keikkailtaa Rytmikorjaamolle.
PMMP (rakkaus).
Eli tosiaan PMMPn jäähyväiskiertue pysähtyi Seinäjoelle ja saapui ilahduttamaan meitä noin 2,5h keikallaan.
Siellä bailattiin, tanssittiin, juotiin, naurettiin, laulettiin ja itkettiin.
Voi tytöt, täyttä rakkautta.
En osaisi enempää hehkuttaa, fiilis ja keikka olivat totaalisen 5/5.
Liput keikalle sainkin omalta rakkaalta kihlatultani vuosipäivälahjaksi.
Hän kun itse ei niin suuri fani ole, suostui siihen, että lähden keikkailemaan ihanan tyttösen kanssa.
Eli kiitos L:lle seurasta (sydän tähänkin).
Lauantai vietettiin mun perheen parissa.
Kävästiin isovanhemmilla ja siskon perheen luona ja oltiin sitten myös äidin ja isäpuolen seurassa.
Mukavaa oli, sitä on aina niin voimissaan kun pääsee "kotiinkotiin", jossa on ne elämän tärkeimmät ihmiset (on niitä toki muuallakin).
Sunnuntaina lähdettiin vielä kahvittelemaan Seinäjoelle ystävien luo ja sitten matkasimme takaisin tänne Kotkaan.
Kiitos viikonlopusta kaikille mukana olleille, olette rakkaita.
Mutta näin.
Onko Teillä koskaan ollut vastaavia kokemuksia?
Siis että olette aloittaneet jonkin asian suurella innolla, mutta sitten jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut, joka on estänyt jatkamasta uutta asiaa / harrastusta / ym?
Miten olette jatkaneet?
Nyt jos joskus niin tsemppi on paikallaan, sitä on itse aika piipussa.
Kiitos kun luit ja erinomaista yötä sinne.
Luv; Maaret.
